Advanced handicraft

So exciting! Last week I finished my first "faja". The colours are all natural, extracted from Peruvian plants and trees. The red is made from the small insects you find in the Tuna cactus.

This is my third faja, it is already one step more advanced. In order to get the patterns you have to pick the strings one by one. There are five different combinations that you repeat over and over again. The work takes ages, and you really need to concentrate to get the right pattern. The experience makes you respect the local weavers even more than before,you will propably never bargain again no matter what price they ask you to pay :D.

This weekend I am leaving my room, packing my bags and heading to north again. I will spend the next month in Tumbes, something like work holiday. The idea is to slowly start a handicraft workshop for the local women there, and I am going there to see the starting part. At the same time I want to learn dyeing with natural colours. We will be surrounded by nature, so there is a huge variety of colours right in our backyard. 

Yesterday was kind of my last sunday at the handicraft workshop. I say kind of, because I´m going back there in March after my trip to Tumbes. I´m so happy to see how the same women join the group every sunday, this means they are really commiting their time to it. And it makes me relieved to hear that another Finn is going to continue the work; Saija did her voluntary service in La Casa de Panchita last year, and has come back for another 6 months, though not to Panchita. Although she won´t be able to spend all her sundays at the workshop, it was so great to hear she would help there every now and then! 

And talking about advanced handicraft, for my last day I got a beautiful present from my friend Zenayda, who also sent some of her products to Finland last Christmas. And you will see more in Maailma kylässä-festival which will be held in May in Helsinki.

Kutomista perulaisittain- Weaving like Peruvians

Perun käsityökulttuurista hullantuneena aloitin viime viikolla Liman Museo nacional de la culturassa kankaankudonta-kurssin. Tyyli on perinteinen telar de cintura (telar=kutoa, cintura=vyötärö), jota Perussa on käytetty jo tuhansien vuosien ajan: kangasta kudotaan vyötäröllä olevasta palikasta, ja toinen puoli sidotaan vaikka puuhun (kotona on pitänyt tyytyä sängynpäätyyn).

Meitä on ryhmässä 15 osallistujaa, ja hauskaa on se että kaikki ovat yhtä innoissaan käsitöistä. Töissä työkaverit naureskelevat mulle kun kuljettelen aina kankaita ja lankakeriä ympäri toimistoa (musta on tullut se jolta pyydetään apua kun työvaate hajoaa tai jos johonkin aktiviteettiin tarvitaan käsityötarvikkeita). Meidän kurssilla kaikki oon ollut yhtä hurmoksessa kun päästiin kutomaan: riemunkiljahduksia ja myöhemmin myös tuskanhuutoja kuului vähän väliä. Kurssia pidetään museon sisäpihalla, josta meitä tultiin häätämään kun oltiin siellä vielä puuhastelemassa tunti sulkemisajan jälkeen...

As you propably have noticed already, I´ve been really excited about the Peruvian handicraft culture. My new hobby that I started last week is weaving, the old traditional style: you weave the fabric starting from a stick wrapped around your waist.

Tästä se alkaa...This is how it begins...






Jatkuu - To be continued...

Handicraft Workshop at La Casa de Panchita

As I´ve told before, we started a handicraft workshop at La Casa de Panchita couple of months ago. We have learned all kinds of handicrafts with the help of our professor Carmen, who will also be the responsable for the workshop when I leave.




During january we have been making jewellery (bisuteria) from seeds, shells and glass pearls. The girls have been really excited to make their earrings, necklesses and bracelets, and at the same time they have been able to use their creativity and make their own designs. All the girls - including th professor - work in domestic service, so the only day the have free is sunday. The work is very physical and the days long, and that is propably why many girls find the handicraft workshop a good way of relaxing, and the same time they can chat with the other girls, too. Then there are some who use their new skills to earn some extra money, which is also part of the idea why we started the workshop in the first place.

Since we found so much talent in the group, we decided to start to sell the products to other girls, too. Yesterday we organized our first "miniferia de bisuteria"!

Carmen the professor


The products


Seeds: Tahua and Asai


After the miniferia we were offered the possibility of selling our products at La Casa de Panchita, not only on sundays but every day! We are now looking for possibilities to widen our market, let´s hope something comes along!

Vielä kerran Pamplonaan

Saavumme työparini kanssa poukkoisen bussimatkan jälkeen perille señora Victorian luo. Olemme tulleet pitämään vanhustenhoito-koulutusta Pamplona Altaan, joka on yksi Liman pueblo jovenista: suurin osa hiekkavuorten keskellä sijaitsevista tonteista on hankittu valtaamalla, ja alueen uusimmat osat ovat vain kymmenen vuotta vanhoja. Massamuuton kokivat Pamplonan lisäksi myös muut Liman raja-alueet 80-90 - luvulla, kun maaseudun asukkaat pakenivat terrorismia kaupunkeihin.


Lapset leikkivät hiekan keskellä pallolla ja koirat juoksevat perässä. "Buenas tardes señoritas, tulkaa sisälle" tervehtii señora Victoria. Talo on rakennettu sementistä, ja siinä on kaksi huonetta. Rakennusta on laajennettu toiseen kerrokseen, mutta muiden Pamplonan asumusten tavoin se on suoraan hiekan päällä eikä minkäänlaisten rakennusnormien mukainen.

Osa taloista on laudoista, pressuista ja pellistä kyhättyjä yhden huoneen asumuksia, joissa huoneet jaetaan väliverholla jos tilaa on. Tällaisissa taloissa asuminen on hengenvaarallista sillä Lima sijaitsee Perun rannikolla, jossa maa tärisee vähän väliä. Yksi voimakas maanjäristys ja talot voivat hautautua hiekkaan. Valtio on aloittanut ohjelman, jonka avulla Pamplonan kaltaisilla alueilla asuvat perheet voivat saada tukea talon uudelleenrakentamisessa. Apu on kuitenkin takkuillut, eikä se aina ole mennyt ihan oikeisiin taskuihin.


Puramme kurssimateriaaleja laukuistamme ja juttelemme señora Victorian kanssa. Kyselemme hänen kahden teini-ikäisen tytön kuulumisia. Perhevierailut ja äitien kanssa jutteleminen on osa työtämme. Olen ollut yllättynyt siitä, miten helposti äidit päästävät meidät sisälle koteihinsa ja uskoutuvat ongelmistaan: perheväkivaltaa, kommunikointivaikeuksia, lasten käyttäytymishäiriöitä, asunto-ongelmia, taloudellisia ongelmia, parisuhteita...Paljon keskustelemme äidin ja teini-ikäisen tyttären suhteesta, ja kommunikoinnin parantamisesta perheen sisällä. Puhumme väkivallan vaikutuksesta lapsiin ja tarjoamme muita keinoja lasten kasvattamiseen. Usein äidit haluavat vain puhua, koska ei ole ketään joille he näistä asioista voisivat kertoa. Toisaalta uskoutuminen meille osoittaa heidän luottamustaan La Casa de Panchitaa kohtaan. Vaikeimmissa tapauksissa pyrimme kuitenkin ohjaamaan perheet toisten instituutioiden tai kansalaisjärjestöjen luo, josta he voivat saada ammattiapua ongelmiinsa joissa me emme pysty heitä auttamaan.

Naisia alkaa pikkuhiljaa ilmestyä señora Victorian luokse. Aloitamme päivän koulutuksen. Naiset kaivavat kasseistaan villapaitoja, neulan ja lankaa, ja alkavat kuunnellessaan ommella pieniä kankaisia kuvioita paitoihin kiinni. Paitojen kirjailu on yksi yleisimmistä naisten töistä Pamplonan alueella.

Ennen koulutuksen alkua ehdin istua hetkeksi yhden naisen viereen ja kysellä työstä. Hän kertoo, että paidat tuodaan valmiina heille, eli naiset tekevät ainoastaan kirjailun. Kuljetukset hoitaa välikäsi, ja paidat myydään Espanjaan. Paita on tekokuitua ja koneella tehty. Ainoa käsintehty osa siinä on kirjailu, josta naisille maksetaan 50 senttiä per paita. Nyökkäilen naiselle mutta samaan aikaan en voi uskoa korviani. Murto-osa tuotteen lopullisesta hinnasta. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, samanlaisesta vääryydestä kehitysmaissa on juttuja ympäri maailman. Niistä on kuitenkin tähän mennessä vain lukenut, mutta nyt seison huoneessa jossa näen mitä kehitysmaista tulevien tuotteiden valmistus todellisuudessa on.


Pari lasta eivät millään pysy paikallaan, ja he poukkoilevat huoneessa edestakaisin meidän puhuessa. Tulee loppukokokeen aika. Pamplonassa useat äideistä eivät osaa lukea eikä kirjoittaa, ja myös tässä ryhmässä jotkut tarvitsevat apua kokeiden täyttämisessä. Päivän päätyttyä jäämme vielä keskustelemaan señoran Victorian kanssa 13-vuotiaasta naapurintytöstä, jonka vanhemmat lähettivät tytön alle kouikäisenä mummon luokse asumaan kaupunkiin, ja nyt tytön ollessa vanhempi nämä haluavat hänet takaisin maatilalle töihin. Lupaamme keskustella tapauksesta järjestön lakimiehen kanssa.

Koulutuspäivästä on jo useampi kuukausi, ja ensi viikolla menen viimeistä kertaa työkäynnille Pamplonaan. Vapaaehtoisjaksoni loppui virallisesti tällä viikolla, mutta lupasin olla töissä ainakin kuun loppuun ja lopetella keskenjääneitä juttuja.


Perhekäynnit ovat olleet ehdottomasti antoisimpia hetkiä koko vapaaehtoisjaksoni aikana. Työparini ja minä olemme viimeisen kymmenen kuukauden aikana käyneet lukuisat kerrat Pamplonassa, ja olemme perheiden äitien kanssa jo ehtineet käydä toisillemme tutuiksi. Keskusteluiden ja koulutusten lisäksi olemme eksyneet, yrittäneet etsiä yhden tytön kotia josta olin muistanut kirjoittaa vain etunimen, pysähtyneet juttelemaan naapurin kanssa kun etsimämme perhe ei ole kotona, paenneet haukkuvia kulkukoiria, kieltäytyneet hylätyistä koiranpennuista, joutuneet vauvanvahdeiksi 17-vuotiaan äidin jätettyä vauvan alle kouluikäisten sisarusten huostaan, nauraneet señora Rufinan itseironisille vitseille siitä miten hänestä ei ole kauppiaaksi, ja lopulta ostaneet señora Rufinan tekemää kiisseliä hänen vihdoin ja viimein hankittua keittovälineet ja perustettua katukeittiön.

Korutyöpaja käynnistyy

Käsityöpaja alottaa toimintansa taas huomenna. Koska mä olen enää tammikuun töissä, on vastuuhenkilöksi nimetty Carmen, meidän monitaitonen käsityöopettaja. Olen päätöksestä myös sen takia innoissani, koska Carmen on työpajojen vetäjistä ainut, joka on kotiapulainen. Muut vetäjät on La Casa de Panchitan työntekijöitä. Carmen oli tällä viikolla käymässä ja suunniteltiin kevään (tai siis täällä kesän) ohjelmaa. Tammikuu on varattu kokonaan korujen tekemiseen. Kävin siskon kanssa shoppailemassa korutarvikkeita kun hän oli täällä käymässä, ihan kuin olisi karkkikaupassa ollut! Helmiä, erimuotoisia- ja värisiä siemeniä, nippeleitä ja nappeleita joka lähtöön. Odotan työpajasta menestystä, ja toivon että tytöt innostuvat sen myötä myös myymään valmistamiaan koruja.

Toinen töissä vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut muutos on työajan lyhentyminen. Aikasemmin tehtiin töitä 10-19, nyt aika on 8-16. Ihanaa, vihdoin! Olisi muutos vaan saanut tulla jo aikaisemmin, nyt saan nauttia siitä vaan kuukauden. Mä herään joka tapauksessa aina seitsemältä aamulla, joten surffailen aina pari tuntia netissä ja odottelen töihin lähtöä. Nyt ei tarvii, vaan meen suoraan töihin. 10-19 on muutenkin kummallinen toimistoaika, siinä menee koko päivä.

Muutos tehtiin, koska meillä monet opiskelee esim. englantia vapaa-ajallaan, mutta yleensä aamusin ennen töitä. Tämä tarkottaa sitä, että he heräävät aamulla viiden-kuuden aikaan, tunnit ovat 7-9 ja sieltä suoraan töihin. Tiukka aikataulu. Nyt tunneille ehtii vielä illalla töiden jälkeen.

Nyt rannalle, jei!

Ai niin, ja koruja tulee sitten myyntiin toukokuussa Maailma Kylässä-festareille, pitää nyt jo mainostaa :)

Muurahaisia tiellä ja teinejä terassilla

Heräsin aamulla ja luulin että näen unta. Mun huoneen poikki ulko-ovelle meni muurahaistie! Siinä reitin varrella oli kaksi rykelmää, jossa ne raahasi jotain muita ötököitä. Muuten se oli sellainen siisti vana jossa ne meni edestakasin. Uskomatonta, että ne oli tullu yön aikana (mä siivosin eilen, vannon!). Kuulostaa ehkä naurettavalta mutta en halunnu tappaa niin suurta määrää muurahaisia, joten lakaisin ne ulos ja suihkutin hyönteismyrkkyä ovelle, niin kun varotukseksi.

Ensi kerralla en ole enää niin kiltti!

Mun vuokraisäntä on majoittanut taloon pariksi viikoksi Sveitsin sukulaisiaan, ne on vallannut nyt näistä neljästä huoneesta kolme (mä oon siinä neljännessä). Nyt kun oon asustellu vähän aikaa yksin, tuntuu kummalliselta nähdä tuikituntemattomia ihmisiä omassa kämpässä kävelemässä, keittiön vastapäiseen huoneeseen on sijotettu teinipoika joku kuuntelee jotain rytkytystä suurella volyymilla ja alakerran vanhemmat katsoo samalla tasolla telkkaria. Yks yö heräsin siihen kun yläkerrasta kuulu metelöintiä. Menin katsomaan, ja yllättäen myös teinit oli lisääntyneet yön aikana. Sanoin että por favor meteli saa loppua nyt koska täällä on ihmisiä joiden pitää aamulla herätä aikasin töihin. 

Päätin että sen sijaan että harmistuisin ja juoksisin ympäri taloa vaientamassa lomailevia ihmisiä, yritän olla mahdollisimman vähän kotona. Onneksi kesä on tullut myös Limaan ja aurinko paistaa, joten ei ole vaikea keksiä muuta tekemistä näiksi päiviksi! Eilen oltiin kuuntelemassa Jazz Zonessa perulaisen bändin Frank Sinatra-iltaa, ihan rento meininki. Ja tänään rannalle! 

Jee, kesä!!

Ayacucho

Olimme marraskuun alussa Ayacuchossa pitämässä koulutusta paikallisille naisille. Koulutuksen aiheena oli vanhustenhoito, ja kurssi kesti 3 päivää. Osallistujia oli hurja määrä, 60 naista ja mahtui joukkoon pari miestäkin. Porukassa oli paljon henkilöitä, jotka ovat muutenkin yhteisöaktiiveja erilaisissa paikallistason yhdistyksissä ja ryhmissä.

Vähän jännitti ensimmäinen koulutus niin monelle ihmiselle! Limassa olen mukana kouluttajien ryhmässä, mutta siellä kurssit ovat yleensä max 15 osallistujalle, niissä istutaan usein ympyrässä juttelemassa, ja lapset juoksevat jatkuvasti ympärillä. Nyt oltiin isossa salissa, jossa kaikki kuuntelivat korvat höröllä ja kyselivät kovasti. Tunnelma oli siis innokas ja motivoitunut. Osallistujat olivat ihania, lähtiessä he lauloivat meille, halasivat ja kiittelivät kovasti.

Kurssin tärkein sanoma oli, että vanhukset eivät ole lapsia. Huolestuttavan monet olivat kurssin alussa toista mieltä ja puhuivat vaan siitä, miten niille pitää kaikki tuoda eteen kun ei ne enää osaa itse. Vanhukset eivät ole lapsia-fraasia toistettiin kuitenkin kurssin aikana niin monta kertaa, että se tuskin jäi kenellekään epäselväksi. Mieleen jäivät kuitenkin kaikille kolme asiaa, joita vanhusten parissa työskentelevä tarvitsee: kärsivällisyys, kunnioitus ja hyvä mieli.

Miten mitataan verenpaine

Miten mitataan kuume

Loppukoe: vain viisi 60:stä reputti, melkoinen saavutus!

Päästiin me töiden välissä vähän turisteilemaankin. Käytiin Quinuassa, joka on kylä ylhäällä vuoristossa. Siellä pampalla on käyty kuuluisa Ayacuchon taistelu, josta paikalliset ovat kovin ylpeitä. Tarinan mukaan se ratkaisi Perun itsenäisyyden.

Torimeininkiä - Local market in Quinua

Härkätaistelu-areena - Bull-fighting arena

Hypättiin pampalla heppojen selkään ja käytiin katselemassa vesiputousta. Paikalliset lapset ryntäsivät meidät nähtyään luokse ja halusivat laulaa taistelusta (aika raakaa tekstiä, pettureiden päät poikki ja lallallaa...), ja päästiin me vähän tanssimaankin. Takana Ayacuchon taistelun muistomerkki.

Tämän jälkeen oli käsitöiden vuoro. Quinua ja koko Ayacuchon alue on kuuluisia erityisesti keramiikastaan, ja pitihän niitäkin sitten ostaa kun suoraan sai itse tekijöiltä. Ja oli kyllä todella upeita! Näitä savikirkkoja oli Quinuassa lähes jokaisen talon katolla.

Niin ja näitä tuomisia löytyy myös Naistenmessuilta tällä viikolla, Katajanokan Wanhaan Satamaan siis!