Showing posts with label La Casa de Panchita. Show all posts
Showing posts with label La Casa de Panchita. Show all posts

Monday, January 26, 2009

Handicraft Workshop at La Casa de Panchita


As I´ve told before, we started a handicraft workshop at La Casa de Panchita couple of months ago. We have learned all kinds of handicrafts with the help of our professor Carmen, who will also be the responsable for the workshop when I leave.





During january we have been making jewellery (bisuteria) from seeds, shells and glass pearls. The girls have been really excited to make their earrings, necklesses and bracelets, and at the same time they have been able to use their creativity and make their own designs. All the girls - including th professor - work in domestic service, so the only day the have free is sunday. The work is very physical and the days long, and that is propably why many girls find the handicraft workshop a good way of relaxing, and the same time they can chat with the other girls, too. Then there are some who use their new skills to earn some extra money, which is also part of the idea why we started the workshop in the first place.

Since we found so much talent in the group, we decided to start to sell the products to other girls, too. Yesterday we organized our first "miniferia de bisuteria"!

Carmen the professor


The products


Seeds: Tahua and Asai


After the miniferia we were offered the possibility of selling our products at La Casa de Panchita, not only on sundays but every day! We are now looking for possibilities to widen our market, let´s hope something comes along!

Thursday, January 22, 2009

Vielä kerran Pamplonaan

Saavumme työparini kanssa poukkoisen bussimatkan jälkeen perille señora Victorian luo. Olemme tulleet pitämään vanhustenhoito-koulutusta Pamplona Altaan, joka on yksi Liman pueblo jovenista: suurin osa hiekkavuorten keskellä sijaitsevista tonteista on hankittu valtaamalla, ja alueen uusimmat osat ovat vain kymmenen vuotta vanhoja. Massamuuton kokivat Pamplonan lisäksi myös muut Liman raja-alueet 80-90 - luvulla, kun maaseudun asukkaat pakenivat terrorismia kaupunkeihin.


Lapset leikkivät hiekan keskellä pallolla ja koirat juoksevat perässä. "Buenas tardes señoritas, tulkaa sisälle" tervehtii señora Victoria. Talo on rakennettu sementistä, ja siinä on kaksi huonetta. Rakennusta on laajennettu toiseen kerrokseen, mutta muiden Pamplonan asumusten tavoin se on suoraan hiekan päällä eikä minkäänlaisten rakennusnormien mukainen.

Osa taloista on laudoista, pressuista ja pellistä kyhättyjä yhden huoneen asumuksia, joissa huoneet jaetaan väliverholla jos tilaa on. Tällaisissa taloissa asuminen on hengenvaarallista sillä Lima sijaitsee Perun rannikolla, jossa maa tärisee vähän väliä. Yksi voimakas maanjäristys ja talot voivat hautautua hiekkaan. Valtio on aloittanut ohjelman, jonka avulla Pamplonan kaltaisilla alueilla asuvat perheet voivat saada tukea talon uudelleenrakentamisessa. Apu on kuitenkin takkuillut, eikä se aina ole mennyt ihan oikeisiin taskuihin.


Puramme kurssimateriaaleja laukuistamme ja juttelemme señora Victorian kanssa. Kyselemme hänen kahden teini-ikäisen tytön kuulumisia. Perhevierailut ja äitien kanssa jutteleminen on osa työtämme. Olen ollut yllättynyt siitä, miten helposti äidit päästävät meidät sisälle koteihinsa ja uskoutuvat ongelmistaan: perheväkivaltaa, kommunikointivaikeuksia, lasten käyttäytymishäiriöitä, asunto-ongelmia, taloudellisia ongelmia, parisuhteita...Paljon keskustelemme äidin ja teini-ikäisen tyttären suhteesta, ja kommunikoinnin parantamisesta perheen sisällä. Puhumme väkivallan vaikutuksesta lapsiin ja tarjoamme muita keinoja lasten kasvattamiseen. Usein äidit haluavat vain puhua, koska ei ole ketään joille he näistä asioista voisivat kertoa. Toisaalta uskoutuminen meille osoittaa heidän luottamustaan La Casa de Panchitaa kohtaan. Vaikeimmissa tapauksissa pyrimme kuitenkin ohjaamaan perheet toisten instituutioiden tai kansalaisjärjestöjen luo, josta he voivat saada ammattiapua ongelmiinsa joissa me emme pysty heitä auttamaan.

Naisia alkaa pikkuhiljaa ilmestyä señora Victorian luokse. Aloitamme päivän koulutuksen. Naiset kaivavat kasseistaan villapaitoja, neulan ja lankaa, ja alkavat kuunnellessaan ommella pieniä kankaisia kuvioita paitoihin kiinni. Paitojen kirjailu on yksi yleisimmistä naisten töistä Pamplonan alueella.

Ennen koulutuksen alkua ehdin istua hetkeksi yhden naisen viereen ja kysellä työstä. Hän kertoo, että paidat tuodaan valmiina heille, eli naiset tekevät ainoastaan kirjailun. Kuljetukset hoitaa välikäsi, ja paidat myydään Espanjaan. Paita on tekokuitua ja koneella tehty. Ainoa käsintehty osa siinä on kirjailu, josta naisille maksetaan 50 senttiä per paita. Nyökkäilen naiselle mutta samaan aikaan en voi uskoa korviani. Murto-osa tuotteen lopullisesta hinnasta. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, samanlaisesta vääryydestä kehitysmaissa on juttuja ympäri maailman. Niistä on kuitenkin tähän mennessä vain lukenut, mutta nyt seison huoneessa jossa näen mitä kehitysmaista tulevien tuotteiden valmistus todellisuudessa on.


Pari lasta eivät millään pysy paikallaan, ja he poukkoilevat huoneessa edestakaisin meidän puhuessa. Tulee loppukokokeen aika. Pamplonassa useat äideistä eivät osaa lukea eikä kirjoittaa, ja myös tässä ryhmässä jotkut tarvitsevat apua kokeiden täyttämisessä. Päivän päätyttyä jäämme vielä keskustelemaan señoran Victorian kanssa 13-vuotiaasta naapurintytöstä, jonka vanhemmat lähettivät tytön alle kouikäisenä mummon luokse asumaan kaupunkiin, ja nyt tytön ollessa vanhempi nämä haluavat hänet takaisin maatilalle töihin. Lupaamme keskustella tapauksesta järjestön lakimiehen kanssa.

Koulutuspäivästä on jo useampi kuukausi, ja ensi viikolla menen viimeistä kertaa työkäynnille Pamplonaan. Vapaaehtoisjaksoni loppui virallisesti tällä viikolla, mutta lupasin olla töissä ainakin kuun loppuun ja lopetella keskenjääneitä juttuja.


Perhekäynnit ovat olleet ehdottomasti antoisimpia hetkiä koko vapaaehtoisjaksoni aikana. Työparini ja minä olemme viimeisen kymmenen kuukauden aikana käyneet lukuisat kerrat Pamplonassa, ja olemme perheiden äitien kanssa jo ehtineet käydä toisillemme tutuiksi. Keskusteluiden ja koulutusten lisäksi olemme eksyneet, yrittäneet etsiä yhden tytön kotia josta olin muistanut kirjoittaa vain etunimen, pysähtyneet juttelemaan naapurin kanssa kun etsimämme perhe ei ole kotona, paenneet haukkuvia kulkukoiria, kieltäytyneet hylätyistä koiranpennuista, joutuneet vauvanvahdeiksi 17-vuotiaan äidin jätettyä vauvan alle kouluikäisten sisarusten huostaan, nauraneet señora Rufinan itseironisille vitseille siitä miten hänestä ei ole kauppiaaksi, ja lopulta ostaneet señora Rufinan tekemää kiisseliä hänen vihdoin ja viimein hankittua keittovälineet ja perustettua katukeittiön.

Saturday, January 10, 2009

Korutyöpaja käynnistyy


Käsityöpaja alottaa toimintansa taas huomenna. Koska mä olen enää tammikuun töissä, on vastuuhenkilöksi nimetty Carmen, meidän monitaitonen käsityöopettaja. Olen päätöksestä myös sen takia innoissani, koska Carmen on työpajojen vetäjistä ainut, joka on kotiapulainen. Muut vetäjät on La Casa de Panchitan työntekijöitä. Carmen oli tällä viikolla käymässä ja suunniteltiin kevään (tai siis täällä kesän) ohjelmaa. Tammikuu on varattu kokonaan korujen tekemiseen. Kävin siskon kanssa shoppailemassa korutarvikkeita kun hän oli täällä käymässä, ihan kuin olisi karkkikaupassa ollut! Helmiä, erimuotoisia- ja värisiä siemeniä, nippeleitä ja nappeleita joka lähtöön. Odotan työpajasta menestystä, ja toivon että tytöt innostuvat sen myötä myös myymään valmistamiaan koruja.

Toinen töissä vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut muutos on työajan lyhentyminen. Aikasemmin tehtiin töitä 10-19, nyt aika on 8-16. Ihanaa, vihdoin! Olisi muutos vaan saanut tulla jo aikaisemmin, nyt saan nauttia siitä vaan kuukauden. Mä herään joka tapauksessa aina seitsemältä aamulla, joten surffailen aina pari tuntia netissä ja odottelen töihin lähtöä. Nyt ei tarvii, vaan meen suoraan töihin. 10-19 on muutenkin kummallinen toimistoaika, siinä menee koko päivä.

Muutos tehtiin, koska meillä monet opiskelee esim. englantia vapaa-ajallaan, mutta yleensä aamusin ennen töitä. Tämä tarkottaa sitä, että he heräävät aamulla viiden-kuuden aikaan, tunnit ovat 7-9 ja sieltä suoraan töihin. Tiukka aikataulu. Nyt tunneille ehtii vielä illalla töiden jälkeen.

Nyt rannalle, jei!
Ai niin, ja koruja tulee sitten myyntiin toukokuussa Maailma Kylässä-festareille, pitää nyt jo mainostaa :)

Monday, December 1, 2008

Ayacucho



Olimme marraskuun alussa Ayacuchossa pitämässä koulutusta paikallisille naisille. Koulutuksen aiheena oli vanhustenhoito, ja kurssi kesti 3 päivää. Osallistujia oli hurja määrä, 60 naista ja mahtui joukkoon pari miestäkin. Porukassa oli paljon henkilöitä, jotka ovat muutenkin yhteisöaktiiveja erilaisissa paikallistason yhdistyksissä ja ryhmissä.
Vähän jännitti ensimmäinen koulutus niin monelle ihmiselle! Limassa olen mukana kouluttajien ryhmässä, mutta siellä kurssit ovat yleensä max 15 osallistujalle, niissä istutaan usein ympyrässä juttelemassa, ja lapset juoksevat jatkuvasti ympärillä. Nyt oltiin isossa salissa, jossa kaikki kuuntelivat korvat höröllä ja kyselivät kovasti. Tunnelma oli siis innokas ja motivoitunut. Osallistujat olivat ihania, lähtiessä he lauloivat meille, halasivat ja kiittelivät kovasti.

Kurssin tärkein sanoma oli, että vanhukset eivät ole lapsia. Huolestuttavan monet olivat kurssin alussa toista mieltä ja puhuivat vaan siitä, miten niille pitää kaikki tuoda eteen kun ei ne enää osaa itse. Vanhukset eivät ole lapsia-fraasia toistettiin kuitenkin kurssin aikana niin monta kertaa, että se tuskin jäi kenellekään epäselväksi. Mieleen jäivät kuitenkin kaikille kolme asiaa, joita vanhusten parissa työskentelevä tarvitsee: kärsivällisyys, kunnioitus ja hyvä mieli.

Miten mitataan verenpaine

Miten mitataan kuume
Loppukoe: vain viisi 60:stä reputti, melkoinen saavutus!
Päästiin me töiden välissä vähän turisteilemaankin. Käytiin Quinuassa, joka on kylä ylhäällä vuoristossa. Siellä pampalla on käyty kuuluisa Ayacuchon taistelu, josta paikalliset ovat kovin ylpeitä. Tarinan mukaan se ratkaisi Perun itsenäisyyden.
Torimeininkiä - Local market in Quinua

Härkätaistelu-areena - Bull-fighting arena

Hypättiin pampalla heppojen selkään ja käytiin katselemassa vesiputousta. Paikalliset lapset ryntäsivät meidät nähtyään luokse ja halusivat laulaa taistelusta (aika raakaa tekstiä, pettureiden päät poikki ja lallallaa...), ja päästiin me vähän tanssimaankin. Takana Ayacuchon taistelun muistomerkki.

Tämän jälkeen oli käsitöiden vuoro. Quinua ja koko Ayacuchon alue on kuuluisia erityisesti keramiikastaan, ja pitihän niitäkin sitten ostaa kun suoraan sai itse tekijöiltä. Ja oli kyllä todella upeita! Näitä savikirkkoja oli Quinuassa lähes jokaisen talon katolla.
Niin ja näitä tuomisia löytyy myös Naistenmessuilta tällä viikolla, Katajanokan Wanhaan Satamaan siis!

Friday, September 12, 2008

Uusi työpaja


Sunnuntai on Perussa yleensä kotiapulaisten vapaapäivä. La Casa de Panchita on siis silloin aina auki, ja tarjoaa kotiapulaisille erilaisia aktiviteetteja: työhön liittyviä lastenhoito- ja kotitalouskursseja sekä useita työpajoja, mm. marineraa (pohjois-perulainen kansantanssi), englanninopetusta, teatteria, perinnetietoutta, käsitöitä...Lisäksi sunnuntaisin on myös psykologin vastaanotto sekä lakimies, joka antaa oikeusapua työhön liittyvissä ongelmissa.

Sunday is usually a free day for the domestic workers in Peru. That is why La Casa de Panchita is open every sunday and organizes activities and workshops the whole day. There´s marinera (a north-peruvian dance), English, theatre, peruvian tradition workshops, handicraft...There are also psychologists and a lawyer who gives legal advise concerning problems at work.

Lilly opettaa marineraa - Lilly teaching marinera




Aloitin kuukausi sitten uuden työpajan, jossa tehdään käsitöitä. Suurin osa kotiapulaisista on maaseudulta, jossa naiset oppivat pienestä pitäen villankehräämistä, kutomista, kirjontaa, virkkaamista, ja vaikka mitä.

Jokaisella alueella on omat perinteensä, ja viidakkojen, vuoristojen ja rannikon seutujen värit ja mallit vaihtelevat suuresti. Vuoristokylissä monet naiset käyttävät hyödyksi joka hetken kun kädet on vapaana: koska välimatkat ovat usein pitkiä, he kehräävät villaa tai kutovat samalla kun kävelevät.



Tähän mennessä me ollaan harjoiteltu kutomista, ensi sunnuntaina vuorossa on kirjonta. Olen työpajassa vaan muodollinen vetäjä, sillä opettajina toimii kaksi kotiapulaista. Carmen ja Senayda osaavat lähes kaikkia käsitöitä, ja heillä riittää kärsivällisyyttä opettaa myös minua :). Aluksi mukaan tuli vain niitä, jotka eivät aikaisemmin osanneet kutoa. Nyt porukka on kasvanut ja joukossa on myös naisia, jotka osaavat jo paljon mutta haluavat oppia uusia kuvioita. Sain suomalaisilta Johannalta ja Marialta (nykyinen ja entinen ETVO-vapaaehtoinen Warmayllu-järjestössä) Cajamarcasta ison kerän aitoa käsinkehrättyä lampaanvillaa, ja olen nyt alkanut kutoa laukkua Carmenin opastuksella. Kun muut näkivät villan, alkoi tilauksia sadella. Eli Johanna ja Maria, kun tulette seuraavan kerran käymään Limassa, teidän täytyy jo ottaa iso rinkka mukaan!

Täytyy ehkä tosin jossain vaiheessa tehdä erillinen materiaalinhaku-reissu Cajamarcaan, lankojen lisäksi tarvittaisiin myös villakangasta, joka on siellä todella laadukasta ja kaunista. Löytyy vaikka mitä värejä metritavarana. Senayda on Arequipasta Etelä-Perusta, jossa valmistetaan myös upeita käsitöitä. Puhuimme myös, että voisimme tehdä reissun sinne yhdessä käsityöporukan kanssa. Eräs äiti jonka luona käymme Pamplonassa kertoi, että hänen veljensä tuo heidän kotikylästä alpakkaa, jota hän kehrää itse villaksi.

Joka sunnuntai kotiapulaisten kanssa jutellessa tulee esiin uusia taitoja, porukassa ainakin yksi osaa kutoa villaliinoja. Ei siis kangaspuilla, vaan täällä kude sidotaan vaikka pöydänkulmaan eli on kätevä valmistaa missä tahansa. Tekniikan ja kuvioiden oppiminen on sitten asia erikseen...

Käsityöpajan tuotteita on tarkoitus lähettää Suomeen joulukuun Naistenmessuja varten. Niitä saa siis ostaa Unioni Naisasialiiton Naisten Kehitysavun standilta!

Thursday, August 14, 2008

Onnistumisia ja takaiskuja

Pamplonan perhekäyntiohjelmassa ollaan nyt siinä vaiheessa, että ensimmäisten kymmenen perheen kanssa (perheitä on yhteensä 50) ollaan käyty kaikki neljä istuntoa läpi. Meitä on neljän hengen porukka, ja käymme joka tiistai 1-4 perheessä. Luku vaihtelee, koska joskus äiti ei ole sovittuun aikaan paikalla - lapsi täytyy viedä lääkäriin, pitää auttaa siskoa torimyynnissä juuri sinä päivänä, tai mennä hoitamaan vanhempien kouluvelvollisuuksia.

Täällä vanhemmat joutuvat osallistumaan koulun toimintaan esim. valvomalla välitunteja tai siivoamalla koulua, sillä resurssit eivät muuten riitä. Lukukauden jälkeen myös vanhemmat saavat todistuksen, ja se joka ei ole osallistunut tarpeeksi, joutuu maksamaan sakkoa.

Perhekäynnit ovat yksi mieluisimmista työtehtävistäni täällä. Nyt varsinkin kun tunnen äitejä enemmän, juttelemme kaikesta muustakin (kertoilen myös omasta perheestäni), ja hekin luottavat meihin jo enemmän. Tällä viikolla yksi äiti sanoi viimeisen istunnon jälkeen, että hän oli meidän avulla alkanut ajatella omaa tilannettaan ja tajunnut vasta nyt, ettei hänen tarvitse kasvattaa omia lapsiaan samoin kuten hänen vanhempansa olivat tehneet, eli uhkailu ja lyöminen ei tee lapselle muuta kuin vahinkoa. Oli mieletöntä kuulla nuo sanat toisen ihmisen suusta ja tietää, että itse on edes vähänkin vaikuttanut asiaan.

Lähes kaikki vanhemmat Pamplonassa ovat lähtöisin maaseudulta, jossa varsinkin perinteet istuvat usein niin tiukassa, ettei niitä edes tajuta kyseenalaistaa. Seurantakäyntien yhteydessä saamme lopulta nähdä, onko muutosta todella tapahtunut!

On sitten niitä takapakkejakin...En tiedä kerroinko teille Katista, 17-vuotiaasta tytöstä, joka myös käy sunnuntaisin Casa de Panchitassa. Tutustuin Katiin, kun minua pyydettiin auttamaan häntä englannissa. Parin kerran jälkeen Katin koenumerot nousivat, eikä hän enää tarvinnut tukiopetusta. Hänen perheensä on kuitenkin yksi niistä joissa vierailemme, joten olemme nähneet säännöllisin väliajoin. Katin perheessä molemmat vanhemmista ovat pahoinpidelleet lapsiaan, ja olemme käsitelleet tilannetta äidin ja Katin kanssa. Vakavin tilanne tähän asti sattui pari kuukautta sitten, kun äiti ei ollut kotona. Isällä ja Katilla tuli riitaa, joka päättyi siihen että isä otti puhelinjohdon ja löi sillä Katia siihen asti että tyttö ei enää pystynyt kävelemään. Äiti ei halua tehdä ilmoitusta, koska pelkää lasten menettämistä, heillä kun on aikaisemminkin ollut ongelmia.

Kaksi viikkoa sitten kuulin, että Kati on raskaana. Järkytyin, koska jos Suomessa on vaikeaa käydä koulu loppuun lapsen kanssa niin täällä se on lähes mahdotonta. Kati sanoi kuitenkin olevansa onnellinen. Hän on seurustellut kaksi vuotta, ja poikaystävä on jo 20-vuotias ja työssäkäyvä ihminen. Poika oli muuttanut äitinsä kanssa parin tunnin matkan päähän Limasta, ja Kati kertoi haluavansa mennä käymään hänen luonaan.

Tänään kuulin, että Kati on karannut kotoaan. Äiti on hädissään, sanoo että poikaystävä on kaapannut hänet. Itse uskon tytön lähteneen omasta tahdostaan, hänhän puhui minulle onnessaan perheen perustamisesta. Mutta kuinka lyhytkatseisesti sitä voi teinityttö ajatella...Kukaan ei saa häneen tällä hetkellä yhteyttä, puhelin on pois päältä emmekä tiedä pojan tarkkaa osoitetta.

Kati on jo kolmas raskaana oleva tyttö vuoden sisällä niistä 50:stä teinitytöstä, jotka käyvät sunnuntaisin Casa de Panchitassa. Kun kysyin häneltä käyttivätkö he poikaystävän kanssa ehkäisyä, vastaus oli ei. Kysyin, tietääkö hän kondomeista ja hän sanoi että kyllä, mutta eivät vaan tulleet käyttäneeksi. Ei kondomia, ei pillereitä eikä muutakaan. Ongelma ei usein ole tiedon puute, vaan asenne. Tytöt eivät uskalla ehdottaa ehkäisyn käyttöä pojille vaikka haluaisivatkin, sillä pelkäävät pojan menettämistä. Tai sitten käytetään keskeytettyä yhdyntää tai luonnollisia menetelmiä, eli lähinnä kuukautiskierron laskemista. Olin yksi päivä kokouksessa, jossa GYNEKOLOGI puhui kierron laskemisesta ehkäisymenetelmänä. Sanoi ettei suosittele teineille, mutta aikuisille naisille kyllä sopii jos on tasainen kierto. On totta, että monet ehkäisymenetelmät ovat usein liian kalliita, ja ne jää myös sen takia käyttämättä. Ja katolisella kirkolla on tietysti oma osuutensa asiaan...

Tällaisissa tilanteissa sitä tuntee itsensä niin voimattomaksi. Suomessa saisi Katin olinpaikan selville pelkällä tekstiviestillä. Myös raskauden sattuessa olisi vaihtoehtoja. Tosin miten sitä muuttaa ihmisen mieltä joka on niin rakastunut ja huumassa perheen perustamisesta. Toisaalta ymmärrän, että tyttö ei halua varsinkaan tuossa tilassa asu kodissa, jossa pitää pelätä väkivaltaa.

Ei auta muu kuin toivoa ja odottaa, että asiat selkenee.

Tuesday, August 5, 2008

Entinen vapaaehtoinen kertoo

La Casa de Panchitassa viime vuonna vapaaehtoisena ollut Saija kertoo kokemuksistaan Perussa.

Lue artikkeli

Wednesday, June 25, 2008

En castellano

El otro dia escribi en el blog de la Casa de Panchita sobre mi vida en Lima. Así que por fin vais a poder leer algo en castellano tambien...Aqui esta!

Tuesday, June 10, 2008

update


Nyt alkaa olla asuminen Limassa siinä vaiheessa, että arkipäivän rutiinit ovat jo muodostuneet ja niistä alkaa nauttia. Töitä on nyt kesäkuussa paljon, meidän projektiin kuuluu yli 30 kouluvierailua joista minä osallistun varmaan melkein pariinkymmeneen.

Tässä kuussa lasten kirjoitus- ja lukutaitoprojekti on edennyt siihen vaiheeseen, että on kulttuurivierailun aika. Käydään siis kuuden eri koulun kanssa katsomassa yksi modernin taiteen näyttely. Itseäni vähän jännittää, koska meillä on pari semmosta luokkaa jotka tekevät vähän niin kuin itse tahtovat, saa nähdä monta kuvaa kaatuu heidän vierailun aikana..

Seksuaalikasvatusprojekti on edennyt jo toiseen istuntoon, jossa puhutaan ehkäisymenetelmistä ja sukupuolitaudeista. Hihittelyä on aikaisempaa enemmän, mutta kysymyksiäkin tulee paljon. 

Viime viikolla olin taas Pamplonassa eli siellä San Juan de Mirafloresin alueella kotikäynneillä. Näin pienimmän vauvan ikinä! 17-vuotias tyttö oli juuri päässyt sairaalasta, ja hänellä oli kotona vastasyntyneen keskosvauvan lisäksi joukko pikkusisaruksia hoidettavana, molemmat vanhemmat olivat töissä ja tyttö oli tullut yksin sairaalasta takaisin. Aika hurjaa mitä teini-ikäisellä voi olla jo vastuullaan...Vauva sai siis alkunsa ikävällä tavalla eli isästä ei ole tietoa. Viedään sinne tänään vauvanvaatteita ja katsotaan miten sujuu. 



Sunnuntaina käytiin lasten kanssa Liman taidemuseossa, jossa oli näyttely perulaisista taiteilijoista. Hyvä historian oppitunti, nyt tiedän mitä eroja pohjoisessa ja etelässä tehdyissä saviruukuissa on, ja mitä värejä eri aikakausilla käytettiin!

Huomenna heitän muutamaksi päiväksi hyvästit Liman harmaalle talvelle ja suuntaan kohti pohjoista, eli Mancoraan Ecuadorin rajan tuntumaan. Siellä on kesä ja kuulemma Perun parhaat surffirannat, pitäisiköhän kokeilla?