Pamplonan perhekäyntiohjelmassa ollaan nyt siinä vaiheessa, että ensimmäisten kymmenen perheen kanssa (perheitä on yhteensä 50) ollaan käyty kaikki neljä istuntoa läpi. Meitä on neljän hengen porukka, ja käymme joka tiistai 1-4 perheessä. Luku vaihtelee, koska joskus äiti ei ole sovittuun aikaan paikalla - lapsi täytyy viedä lääkäriin, pitää auttaa siskoa torimyynnissä juuri sinä päivänä, tai mennä hoitamaan vanhempien kouluvelvollisuuksia.
Täällä vanhemmat joutuvat osallistumaan koulun toimintaan esim. valvomalla välitunteja tai siivoamalla koulua, sillä resurssit eivät muuten riitä. Lukukauden jälkeen myös vanhemmat saavat todistuksen, ja se joka ei ole osallistunut tarpeeksi, joutuu maksamaan sakkoa.
Perhekäynnit ovat yksi mieluisimmista työtehtävistäni täällä. Nyt varsinkin kun tunnen äitejä enemmän, juttelemme kaikesta muustakin (kertoilen myös omasta perheestäni), ja hekin luottavat meihin jo enemmän. Tällä viikolla yksi äiti sanoi viimeisen istunnon jälkeen, että hän oli meidän avulla alkanut ajatella omaa tilannettaan ja tajunnut vasta nyt, ettei hänen tarvitse kasvattaa omia lapsiaan samoin kuten hänen vanhempansa olivat tehneet, eli uhkailu ja lyöminen ei tee lapselle muuta kuin vahinkoa. Oli mieletöntä kuulla nuo sanat toisen ihmisen suusta ja tietää, että itse on edes vähänkin vaikuttanut asiaan.
Lähes kaikki vanhemmat Pamplonassa ovat lähtöisin maaseudulta, jossa varsinkin perinteet istuvat usein niin tiukassa, ettei niitä edes tajuta kyseenalaistaa. Seurantakäyntien yhteydessä saamme lopulta nähdä, onko muutosta todella tapahtunut!
On sitten niitä takapakkejakin...En tiedä kerroinko teille Katista, 17-vuotiaasta tytöstä, joka myös käy sunnuntaisin Casa de Panchitassa. Tutustuin Katiin, kun minua pyydettiin auttamaan häntä englannissa. Parin kerran jälkeen Katin koenumerot nousivat, eikä hän enää tarvinnut tukiopetusta. Hänen perheensä on kuitenkin yksi niistä joissa vierailemme, joten olemme nähneet säännöllisin väliajoin. Katin perheessä molemmat vanhemmista ovat pahoinpidelleet lapsiaan, ja olemme käsitelleet tilannetta äidin ja Katin kanssa. Vakavin tilanne tähän asti sattui pari kuukautta sitten, kun äiti ei ollut kotona. Isällä ja Katilla tuli riitaa, joka päättyi siihen että isä otti puhelinjohdon ja löi sillä Katia siihen asti että tyttö ei enää pystynyt kävelemään. Äiti ei halua tehdä ilmoitusta, koska pelkää lasten menettämistä, heillä kun on aikaisemminkin ollut ongelmia.
Kaksi viikkoa sitten kuulin, että Kati on raskaana. Järkytyin, koska jos Suomessa on vaikeaa käydä koulu loppuun lapsen kanssa niin täällä se on lähes mahdotonta. Kati sanoi kuitenkin olevansa onnellinen. Hän on seurustellut kaksi vuotta, ja poikaystävä on jo 20-vuotias ja työssäkäyvä ihminen. Poika oli muuttanut äitinsä kanssa parin tunnin matkan päähän Limasta, ja Kati kertoi haluavansa mennä käymään hänen luonaan.
Tänään kuulin, että Kati on karannut kotoaan. Äiti on hädissään, sanoo että poikaystävä on kaapannut hänet. Itse uskon tytön lähteneen omasta tahdostaan, hänhän puhui minulle onnessaan perheen perustamisesta. Mutta kuinka lyhytkatseisesti sitä voi teinityttö ajatella...Kukaan ei saa häneen tällä hetkellä yhteyttä, puhelin on pois päältä emmekä tiedä pojan tarkkaa osoitetta.
Kati on jo kolmas raskaana oleva tyttö vuoden sisällä niistä 50:stä teinitytöstä, jotka käyvät sunnuntaisin Casa de Panchitassa. Kun kysyin häneltä käyttivätkö he poikaystävän kanssa ehkäisyä, vastaus oli ei. Kysyin, tietääkö hän kondomeista ja hän sanoi että kyllä, mutta eivät vaan tulleet käyttäneeksi. Ei kondomia, ei pillereitä eikä muutakaan. Ongelma ei usein ole tiedon puute, vaan asenne. Tytöt eivät uskalla ehdottaa ehkäisyn käyttöä pojille vaikka haluaisivatkin, sillä pelkäävät pojan menettämistä. Tai sitten käytetään keskeytettyä yhdyntää tai luonnollisia menetelmiä, eli lähinnä kuukautiskierron laskemista. Olin yksi päivä kokouksessa, jossa GYNEKOLOGI puhui kierron laskemisesta ehkäisymenetelmänä. Sanoi ettei suosittele teineille, mutta aikuisille naisille kyllä sopii jos on tasainen kierto. On totta, että monet ehkäisymenetelmät ovat usein liian kalliita, ja ne jää myös sen takia käyttämättä. Ja katolisella kirkolla on tietysti oma osuutensa asiaan...
Tällaisissa tilanteissa sitä tuntee itsensä niin voimattomaksi. Suomessa saisi Katin olinpaikan selville pelkällä tekstiviestillä. Myös raskauden sattuessa olisi vaihtoehtoja. Tosin miten sitä muuttaa ihmisen mieltä joka on niin rakastunut ja huumassa perheen perustamisesta. Toisaalta ymmärrän, että tyttö ei halua varsinkaan tuossa tilassa asu kodissa, jossa pitää pelätä väkivaltaa.
Ei auta muu kuin toivoa ja odottaa, että asiat selkenee.
