Vielä kerran Pamplonaan

Saavumme työparini kanssa poukkoisen bussimatkan jälkeen perille señora Victorian luo. Olemme tulleet pitämään vanhustenhoito-koulutusta Pamplona Altaan, joka on yksi Liman pueblo jovenista: suurin osa hiekkavuorten keskellä sijaitsevista tonteista on hankittu valtaamalla, ja alueen uusimmat osat ovat vain kymmenen vuotta vanhoja. Massamuuton kokivat Pamplonan lisäksi myös muut Liman raja-alueet 80-90 - luvulla, kun maaseudun asukkaat pakenivat terrorismia kaupunkeihin.


Lapset leikkivät hiekan keskellä pallolla ja koirat juoksevat perässä. "Buenas tardes señoritas, tulkaa sisälle" tervehtii señora Victoria. Talo on rakennettu sementistä, ja siinä on kaksi huonetta. Rakennusta on laajennettu toiseen kerrokseen, mutta muiden Pamplonan asumusten tavoin se on suoraan hiekan päällä eikä minkäänlaisten rakennusnormien mukainen.

Osa taloista on laudoista, pressuista ja pellistä kyhättyjä yhden huoneen asumuksia, joissa huoneet jaetaan väliverholla jos tilaa on. Tällaisissa taloissa asuminen on hengenvaarallista sillä Lima sijaitsee Perun rannikolla, jossa maa tärisee vähän väliä. Yksi voimakas maanjäristys ja talot voivat hautautua hiekkaan. Valtio on aloittanut ohjelman, jonka avulla Pamplonan kaltaisilla alueilla asuvat perheet voivat saada tukea talon uudelleenrakentamisessa. Apu on kuitenkin takkuillut, eikä se aina ole mennyt ihan oikeisiin taskuihin.


Puramme kurssimateriaaleja laukuistamme ja juttelemme señora Victorian kanssa. Kyselemme hänen kahden teini-ikäisen tytön kuulumisia. Perhevierailut ja äitien kanssa jutteleminen on osa työtämme. Olen ollut yllättynyt siitä, miten helposti äidit päästävät meidät sisälle koteihinsa ja uskoutuvat ongelmistaan: perheväkivaltaa, kommunikointivaikeuksia, lasten käyttäytymishäiriöitä, asunto-ongelmia, taloudellisia ongelmia, parisuhteita...Paljon keskustelemme äidin ja teini-ikäisen tyttären suhteesta, ja kommunikoinnin parantamisesta perheen sisällä. Puhumme väkivallan vaikutuksesta lapsiin ja tarjoamme muita keinoja lasten kasvattamiseen. Usein äidit haluavat vain puhua, koska ei ole ketään joille he näistä asioista voisivat kertoa. Toisaalta uskoutuminen meille osoittaa heidän luottamustaan La Casa de Panchitaa kohtaan. Vaikeimmissa tapauksissa pyrimme kuitenkin ohjaamaan perheet toisten instituutioiden tai kansalaisjärjestöjen luo, josta he voivat saada ammattiapua ongelmiinsa joissa me emme pysty heitä auttamaan.

Naisia alkaa pikkuhiljaa ilmestyä señora Victorian luokse. Aloitamme päivän koulutuksen. Naiset kaivavat kasseistaan villapaitoja, neulan ja lankaa, ja alkavat kuunnellessaan ommella pieniä kankaisia kuvioita paitoihin kiinni. Paitojen kirjailu on yksi yleisimmistä naisten töistä Pamplonan alueella.

Ennen koulutuksen alkua ehdin istua hetkeksi yhden naisen viereen ja kysellä työstä. Hän kertoo, että paidat tuodaan valmiina heille, eli naiset tekevät ainoastaan kirjailun. Kuljetukset hoitaa välikäsi, ja paidat myydään Espanjaan. Paita on tekokuitua ja koneella tehty. Ainoa käsintehty osa siinä on kirjailu, josta naisille maksetaan 50 senttiä per paita. Nyökkäilen naiselle mutta samaan aikaan en voi uskoa korviani. Murto-osa tuotteen lopullisesta hinnasta. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, samanlaisesta vääryydestä kehitysmaissa on juttuja ympäri maailman. Niistä on kuitenkin tähän mennessä vain lukenut, mutta nyt seison huoneessa jossa näen mitä kehitysmaista tulevien tuotteiden valmistus todellisuudessa on.


Pari lasta eivät millään pysy paikallaan, ja he poukkoilevat huoneessa edestakaisin meidän puhuessa. Tulee loppukokokeen aika. Pamplonassa useat äideistä eivät osaa lukea eikä kirjoittaa, ja myös tässä ryhmässä jotkut tarvitsevat apua kokeiden täyttämisessä. Päivän päätyttyä jäämme vielä keskustelemaan señoran Victorian kanssa 13-vuotiaasta naapurintytöstä, jonka vanhemmat lähettivät tytön alle kouikäisenä mummon luokse asumaan kaupunkiin, ja nyt tytön ollessa vanhempi nämä haluavat hänet takaisin maatilalle töihin. Lupaamme keskustella tapauksesta järjestön lakimiehen kanssa.

Koulutuspäivästä on jo useampi kuukausi, ja ensi viikolla menen viimeistä kertaa työkäynnille Pamplonaan. Vapaaehtoisjaksoni loppui virallisesti tällä viikolla, mutta lupasin olla töissä ainakin kuun loppuun ja lopetella keskenjääneitä juttuja.


Perhekäynnit ovat olleet ehdottomasti antoisimpia hetkiä koko vapaaehtoisjaksoni aikana. Työparini ja minä olemme viimeisen kymmenen kuukauden aikana käyneet lukuisat kerrat Pamplonassa, ja olemme perheiden äitien kanssa jo ehtineet käydä toisillemme tutuiksi. Keskusteluiden ja koulutusten lisäksi olemme eksyneet, yrittäneet etsiä yhden tytön kotia josta olin muistanut kirjoittaa vain etunimen, pysähtyneet juttelemaan naapurin kanssa kun etsimämme perhe ei ole kotona, paenneet haukkuvia kulkukoiria, kieltäytyneet hylätyistä koiranpennuista, joutuneet vauvanvahdeiksi 17-vuotiaan äidin jätettyä vauvan alle kouluikäisten sisarusten huostaan, nauraneet señora Rufinan itseironisille vitseille siitä miten hänestä ei ole kauppiaaksi, ja lopulta ostaneet señora Rufinan tekemää kiisseliä hänen vihdoin ja viimein hankittua keittovälineet ja perustettua katukeittiön.

Onnistumisia ja takaiskuja

Pamplonan perhekäyntiohjelmassa ollaan nyt siinä vaiheessa, että ensimmäisten kymmenen perheen kanssa (perheitä on yhteensä 50) ollaan käyty kaikki neljä istuntoa läpi. Meitä on neljän hengen porukka, ja käymme joka tiistai 1-4 perheessä. Luku vaihtelee, koska joskus äiti ei ole sovittuun aikaan paikalla - lapsi täytyy viedä lääkäriin, pitää auttaa siskoa torimyynnissä juuri sinä päivänä, tai mennä hoitamaan vanhempien kouluvelvollisuuksia.

Täällä vanhemmat joutuvat osallistumaan koulun toimintaan esim. valvomalla välitunteja tai siivoamalla koulua, sillä resurssit eivät muuten riitä. Lukukauden jälkeen myös vanhemmat saavat todistuksen, ja se joka ei ole osallistunut tarpeeksi, joutuu maksamaan sakkoa.

Perhekäynnit ovat yksi mieluisimmista työtehtävistäni täällä. Nyt varsinkin kun tunnen äitejä enemmän, juttelemme kaikesta muustakin (kertoilen myös omasta perheestäni), ja hekin luottavat meihin jo enemmän. Tällä viikolla yksi äiti sanoi viimeisen istunnon jälkeen, että hän oli meidän avulla alkanut ajatella omaa tilannettaan ja tajunnut vasta nyt, ettei hänen tarvitse kasvattaa omia lapsiaan samoin kuten hänen vanhempansa olivat tehneet, eli uhkailu ja lyöminen ei tee lapselle muuta kuin vahinkoa. Oli mieletöntä kuulla nuo sanat toisen ihmisen suusta ja tietää, että itse on edes vähänkin vaikuttanut asiaan.

Lähes kaikki vanhemmat Pamplonassa ovat lähtöisin maaseudulta, jossa varsinkin perinteet istuvat usein niin tiukassa, ettei niitä edes tajuta kyseenalaistaa. Seurantakäyntien yhteydessä saamme lopulta nähdä, onko muutosta todella tapahtunut!

On sitten niitä takapakkejakin...En tiedä kerroinko teille Katista, 17-vuotiaasta tytöstä, joka myös käy sunnuntaisin Casa de Panchitassa. Tutustuin Katiin, kun minua pyydettiin auttamaan häntä englannissa. Parin kerran jälkeen Katin koenumerot nousivat, eikä hän enää tarvinnut tukiopetusta. Hänen perheensä on kuitenkin yksi niistä joissa vierailemme, joten olemme nähneet säännöllisin väliajoin. Katin perheessä molemmat vanhemmista ovat pahoinpidelleet lapsiaan, ja olemme käsitelleet tilannetta äidin ja Katin kanssa. Vakavin tilanne tähän asti sattui pari kuukautta sitten, kun äiti ei ollut kotona. Isällä ja Katilla tuli riitaa, joka päättyi siihen että isä otti puhelinjohdon ja löi sillä Katia siihen asti että tyttö ei enää pystynyt kävelemään. Äiti ei halua tehdä ilmoitusta, koska pelkää lasten menettämistä, heillä kun on aikaisemminkin ollut ongelmia.

Kaksi viikkoa sitten kuulin, että Kati on raskaana. Järkytyin, koska jos Suomessa on vaikeaa käydä koulu loppuun lapsen kanssa niin täällä se on lähes mahdotonta. Kati sanoi kuitenkin olevansa onnellinen. Hän on seurustellut kaksi vuotta, ja poikaystävä on jo 20-vuotias ja työssäkäyvä ihminen. Poika oli muuttanut äitinsä kanssa parin tunnin matkan päähän Limasta, ja Kati kertoi haluavansa mennä käymään hänen luonaan.

Tänään kuulin, että Kati on karannut kotoaan. Äiti on hädissään, sanoo että poikaystävä on kaapannut hänet. Itse uskon tytön lähteneen omasta tahdostaan, hänhän puhui minulle onnessaan perheen perustamisesta. Mutta kuinka lyhytkatseisesti sitä voi teinityttö ajatella...Kukaan ei saa häneen tällä hetkellä yhteyttä, puhelin on pois päältä emmekä tiedä pojan tarkkaa osoitetta.

Kati on jo kolmas raskaana oleva tyttö vuoden sisällä niistä 50:stä teinitytöstä, jotka käyvät sunnuntaisin Casa de Panchitassa. Kun kysyin häneltä käyttivätkö he poikaystävän kanssa ehkäisyä, vastaus oli ei. Kysyin, tietääkö hän kondomeista ja hän sanoi että kyllä, mutta eivät vaan tulleet käyttäneeksi. Ei kondomia, ei pillereitä eikä muutakaan. Ongelma ei usein ole tiedon puute, vaan asenne. Tytöt eivät uskalla ehdottaa ehkäisyn käyttöä pojille vaikka haluaisivatkin, sillä pelkäävät pojan menettämistä. Tai sitten käytetään keskeytettyä yhdyntää tai luonnollisia menetelmiä, eli lähinnä kuukautiskierron laskemista. Olin yksi päivä kokouksessa, jossa GYNEKOLOGI puhui kierron laskemisesta ehkäisymenetelmänä. Sanoi ettei suosittele teineille, mutta aikuisille naisille kyllä sopii jos on tasainen kierto. On totta, että monet ehkäisymenetelmät ovat usein liian kalliita, ja ne jää myös sen takia käyttämättä. Ja katolisella kirkolla on tietysti oma osuutensa asiaan...

Tällaisissa tilanteissa sitä tuntee itsensä niin voimattomaksi. Suomessa saisi Katin olinpaikan selville pelkällä tekstiviestillä. Myös raskauden sattuessa olisi vaihtoehtoja. Tosin miten sitä muuttaa ihmisen mieltä joka on niin rakastunut ja huumassa perheen perustamisesta. Toisaalta ymmärrän, että tyttö ei halua varsinkaan tuossa tilassa asu kodissa, jossa pitää pelätä väkivaltaa.

Ei auta muu kuin toivoa ja odottaa, että asiat selkenee.

Entinen vapaaehtoinen kertoo

La Casa de Panchitassa viime vuonna vapaaehtoisena ollut Saija kertoo kokemuksistaan Perussa.

Lue artikkeli

Aniversario de La Casa de Panchita

Link: Noticia sobre la fiesta en el periódico "Andina"

Foro masculinidades y violencia de genero - Atrapados sin salida?

Viime viikonloppuna osallistuin ylläolevaan seminaariin, jossa teemana oli maskuliinisuus ja sukupuolten välinen väkivalta. Seksuaali- ja perheväkivalta on myös Perussa järkyttävän yleistä, minkä olen saanut todeta työkavereiden kanssa jutellessani sekä etenkin perhekäyntien yhteydessä. Kamalinta asiassa on se, miten tavallisena sitä pidetään. Tällä hetkellä varmaan ainoa valtion tarjoama sosiaaliapu on Naisministeriön (kyllä, Perussa on sellainen) perustamat hätäkeskukset joihin uhrit voivat mennä. Ne eivät kuitenkaan kuulemma toimi kovin hyvin, sillä jonotusajat ovat pitkät. Vaikka uskaltautuisikin poliisille, etenevät jutut harvoin tuomioon asti.  

Kysyin yksi päivä työkaverilta, mikä olisi paras tapa toimia, kun eräs äiti oli kertonut minulle miehensä väkivaltaisuudesta. Työkaverini on vuosikaudet tehnyt töitä aiheen parissa Limassa, ja kysyi heti että minkälainen naapurusto on, onko äidillä paljon ystäviä. Heillä oli kerran ollut tapaus, jossa naapurin naiset olivat järjestäytyneet perheväkivaltaa vastaan, ja hankkineet kaikki pillit. Joka kerta kun jonkun kodissa alettiin väkivaltaiseksi, perheen äiti puhalsi pilliin ja naapurit tulivat apuun...

La semana pasada participe en un foro sobre masculinidades y violencia de genero. Es un tema importante, el problema de violencia de genero es demasiado común no solo en el Perú sino en todos los países. El foro fue interesante y muy informativa, sobre todo escuchar las experiencias de las ONGs que trabajan con el tema.  Lo que yo esperaba era discurso entre el público y los invitados, que casi no existía. Una pena. Mi compañera del trabajo, Elisabeth, hablo sobre la violencia sexual hacia las trabajadoras del hogar. Un tema interesante también fue el Proyecto Macho, que trabaja con los agresores.

update

Nyt alkaa olla asuminen Limassa siinä vaiheessa, että arkipäivän rutiinit ovat jo muodostuneet ja niistä alkaa nauttia. Töitä on nyt kesäkuussa paljon, meidän projektiin kuuluu yli 30 kouluvierailua joista minä osallistun varmaan melkein pariinkymmeneen.

Tässä kuussa lasten kirjoitus- ja lukutaitoprojekti on edennyt siihen vaiheeseen, että on kulttuurivierailun aika. Käydään siis kuuden eri koulun kanssa katsomassa yksi modernin taiteen näyttely. Itseäni vähän jännittää, koska meillä on pari semmosta luokkaa jotka tekevät vähän niin kuin itse tahtovat, saa nähdä monta kuvaa kaatuu heidän vierailun aikana..

Seksuaalikasvatusprojekti on edennyt jo toiseen istuntoon, jossa puhutaan ehkäisymenetelmistä ja sukupuolitaudeista. Hihittelyä on aikaisempaa enemmän, mutta kysymyksiäkin tulee paljon. 

Viime viikolla olin taas Pamplonassa eli siellä San Juan de Mirafloresin alueella kotikäynneillä. Näin pienimmän vauvan ikinä! 17-vuotias tyttö oli juuri päässyt sairaalasta, ja hänellä oli kotona vastasyntyneen keskosvauvan lisäksi joukko pikkusisaruksia hoidettavana, molemmat vanhemmat olivat töissä ja tyttö oli tullut yksin sairaalasta takaisin. Aika hurjaa mitä teini-ikäisellä voi olla jo vastuullaan...Vauva sai siis alkunsa ikävällä tavalla eli isästä ei ole tietoa. Viedään sinne tänään vauvanvaatteita ja katsotaan miten sujuu. 

Sunnuntaina käytiin lasten kanssa Liman taidemuseossa, jossa oli näyttely perulaisista taiteilijoista. Hyvä historian oppitunti, nyt tiedän mitä eroja pohjoisessa ja etelässä tehdyissä saviruukuissa on, ja mitä värejä eri aikakausilla käytettiin!

Huomenna heitän muutamaksi päiväksi hyvästit Liman harmaalle talvelle ja suuntaan kohti pohjoista, eli Mancoraan Ecuadorin rajan tuntumaan. Siellä on kesä ja kuulemma Perun parhaat surffirannat, pitäisiköhän kokeilla?