Handicraft Workshop at La Casa de Panchita

As I´ve told before, we started a handicraft workshop at La Casa de Panchita couple of months ago. We have learned all kinds of handicrafts with the help of our professor Carmen, who will also be the responsable for the workshop when I leave.




During january we have been making jewellery (bisuteria) from seeds, shells and glass pearls. The girls have been really excited to make their earrings, necklesses and bracelets, and at the same time they have been able to use their creativity and make their own designs. All the girls - including th professor - work in domestic service, so the only day the have free is sunday. The work is very physical and the days long, and that is propably why many girls find the handicraft workshop a good way of relaxing, and the same time they can chat with the other girls, too. Then there are some who use their new skills to earn some extra money, which is also part of the idea why we started the workshop in the first place.

Since we found so much talent in the group, we decided to start to sell the products to other girls, too. Yesterday we organized our first "miniferia de bisuteria"!

Carmen the professor


The products


Seeds: Tahua and Asai


After the miniferia we were offered the possibility of selling our products at La Casa de Panchita, not only on sundays but every day! We are now looking for possibilities to widen our market, let´s hope something comes along!

Vielä kerran Pamplonaan

Saavumme työparini kanssa poukkoisen bussimatkan jälkeen perille señora Victorian luo. Olemme tulleet pitämään vanhustenhoito-koulutusta Pamplona Altaan, joka on yksi Liman pueblo jovenista: suurin osa hiekkavuorten keskellä sijaitsevista tonteista on hankittu valtaamalla, ja alueen uusimmat osat ovat vain kymmenen vuotta vanhoja. Massamuuton kokivat Pamplonan lisäksi myös muut Liman raja-alueet 80-90 - luvulla, kun maaseudun asukkaat pakenivat terrorismia kaupunkeihin.


Lapset leikkivät hiekan keskellä pallolla ja koirat juoksevat perässä. "Buenas tardes señoritas, tulkaa sisälle" tervehtii señora Victoria. Talo on rakennettu sementistä, ja siinä on kaksi huonetta. Rakennusta on laajennettu toiseen kerrokseen, mutta muiden Pamplonan asumusten tavoin se on suoraan hiekan päällä eikä minkäänlaisten rakennusnormien mukainen.

Osa taloista on laudoista, pressuista ja pellistä kyhättyjä yhden huoneen asumuksia, joissa huoneet jaetaan väliverholla jos tilaa on. Tällaisissa taloissa asuminen on hengenvaarallista sillä Lima sijaitsee Perun rannikolla, jossa maa tärisee vähän väliä. Yksi voimakas maanjäristys ja talot voivat hautautua hiekkaan. Valtio on aloittanut ohjelman, jonka avulla Pamplonan kaltaisilla alueilla asuvat perheet voivat saada tukea talon uudelleenrakentamisessa. Apu on kuitenkin takkuillut, eikä se aina ole mennyt ihan oikeisiin taskuihin.


Puramme kurssimateriaaleja laukuistamme ja juttelemme señora Victorian kanssa. Kyselemme hänen kahden teini-ikäisen tytön kuulumisia. Perhevierailut ja äitien kanssa jutteleminen on osa työtämme. Olen ollut yllättynyt siitä, miten helposti äidit päästävät meidät sisälle koteihinsa ja uskoutuvat ongelmistaan: perheväkivaltaa, kommunikointivaikeuksia, lasten käyttäytymishäiriöitä, asunto-ongelmia, taloudellisia ongelmia, parisuhteita...Paljon keskustelemme äidin ja teini-ikäisen tyttären suhteesta, ja kommunikoinnin parantamisesta perheen sisällä. Puhumme väkivallan vaikutuksesta lapsiin ja tarjoamme muita keinoja lasten kasvattamiseen. Usein äidit haluavat vain puhua, koska ei ole ketään joille he näistä asioista voisivat kertoa. Toisaalta uskoutuminen meille osoittaa heidän luottamustaan La Casa de Panchitaa kohtaan. Vaikeimmissa tapauksissa pyrimme kuitenkin ohjaamaan perheet toisten instituutioiden tai kansalaisjärjestöjen luo, josta he voivat saada ammattiapua ongelmiinsa joissa me emme pysty heitä auttamaan.

Naisia alkaa pikkuhiljaa ilmestyä señora Victorian luokse. Aloitamme päivän koulutuksen. Naiset kaivavat kasseistaan villapaitoja, neulan ja lankaa, ja alkavat kuunnellessaan ommella pieniä kankaisia kuvioita paitoihin kiinni. Paitojen kirjailu on yksi yleisimmistä naisten töistä Pamplonan alueella.

Ennen koulutuksen alkua ehdin istua hetkeksi yhden naisen viereen ja kysellä työstä. Hän kertoo, että paidat tuodaan valmiina heille, eli naiset tekevät ainoastaan kirjailun. Kuljetukset hoitaa välikäsi, ja paidat myydään Espanjaan. Paita on tekokuitua ja koneella tehty. Ainoa käsintehty osa siinä on kirjailu, josta naisille maksetaan 50 senttiä per paita. Nyökkäilen naiselle mutta samaan aikaan en voi uskoa korviani. Murto-osa tuotteen lopullisesta hinnasta. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, samanlaisesta vääryydestä kehitysmaissa on juttuja ympäri maailman. Niistä on kuitenkin tähän mennessä vain lukenut, mutta nyt seison huoneessa jossa näen mitä kehitysmaista tulevien tuotteiden valmistus todellisuudessa on.


Pari lasta eivät millään pysy paikallaan, ja he poukkoilevat huoneessa edestakaisin meidän puhuessa. Tulee loppukokokeen aika. Pamplonassa useat äideistä eivät osaa lukea eikä kirjoittaa, ja myös tässä ryhmässä jotkut tarvitsevat apua kokeiden täyttämisessä. Päivän päätyttyä jäämme vielä keskustelemaan señoran Victorian kanssa 13-vuotiaasta naapurintytöstä, jonka vanhemmat lähettivät tytön alle kouikäisenä mummon luokse asumaan kaupunkiin, ja nyt tytön ollessa vanhempi nämä haluavat hänet takaisin maatilalle töihin. Lupaamme keskustella tapauksesta järjestön lakimiehen kanssa.

Koulutuspäivästä on jo useampi kuukausi, ja ensi viikolla menen viimeistä kertaa työkäynnille Pamplonaan. Vapaaehtoisjaksoni loppui virallisesti tällä viikolla, mutta lupasin olla töissä ainakin kuun loppuun ja lopetella keskenjääneitä juttuja.


Perhekäynnit ovat olleet ehdottomasti antoisimpia hetkiä koko vapaaehtoisjaksoni aikana. Työparini ja minä olemme viimeisen kymmenen kuukauden aikana käyneet lukuisat kerrat Pamplonassa, ja olemme perheiden äitien kanssa jo ehtineet käydä toisillemme tutuiksi. Keskusteluiden ja koulutusten lisäksi olemme eksyneet, yrittäneet etsiä yhden tytön kotia josta olin muistanut kirjoittaa vain etunimen, pysähtyneet juttelemaan naapurin kanssa kun etsimämme perhe ei ole kotona, paenneet haukkuvia kulkukoiria, kieltäytyneet hylätyistä koiranpennuista, joutuneet vauvanvahdeiksi 17-vuotiaan äidin jätettyä vauvan alle kouluikäisten sisarusten huostaan, nauraneet señora Rufinan itseironisille vitseille siitä miten hänestä ei ole kauppiaaksi, ja lopulta ostaneet señora Rufinan tekemää kiisseliä hänen vihdoin ja viimein hankittua keittovälineet ja perustettua katukeittiön.

Korutyöpaja käynnistyy

Käsityöpaja alottaa toimintansa taas huomenna. Koska mä olen enää tammikuun töissä, on vastuuhenkilöksi nimetty Carmen, meidän monitaitonen käsityöopettaja. Olen päätöksestä myös sen takia innoissani, koska Carmen on työpajojen vetäjistä ainut, joka on kotiapulainen. Muut vetäjät on La Casa de Panchitan työntekijöitä. Carmen oli tällä viikolla käymässä ja suunniteltiin kevään (tai siis täällä kesän) ohjelmaa. Tammikuu on varattu kokonaan korujen tekemiseen. Kävin siskon kanssa shoppailemassa korutarvikkeita kun hän oli täällä käymässä, ihan kuin olisi karkkikaupassa ollut! Helmiä, erimuotoisia- ja värisiä siemeniä, nippeleitä ja nappeleita joka lähtöön. Odotan työpajasta menestystä, ja toivon että tytöt innostuvat sen myötä myös myymään valmistamiaan koruja.

Toinen töissä vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut muutos on työajan lyhentyminen. Aikasemmin tehtiin töitä 10-19, nyt aika on 8-16. Ihanaa, vihdoin! Olisi muutos vaan saanut tulla jo aikaisemmin, nyt saan nauttia siitä vaan kuukauden. Mä herään joka tapauksessa aina seitsemältä aamulla, joten surffailen aina pari tuntia netissä ja odottelen töihin lähtöä. Nyt ei tarvii, vaan meen suoraan töihin. 10-19 on muutenkin kummallinen toimistoaika, siinä menee koko päivä.

Muutos tehtiin, koska meillä monet opiskelee esim. englantia vapaa-ajallaan, mutta yleensä aamusin ennen töitä. Tämä tarkottaa sitä, että he heräävät aamulla viiden-kuuden aikaan, tunnit ovat 7-9 ja sieltä suoraan töihin. Tiukka aikataulu. Nyt tunneille ehtii vielä illalla töiden jälkeen.

Nyt rannalle, jei!

Ai niin, ja koruja tulee sitten myyntiin toukokuussa Maailma Kylässä-festareille, pitää nyt jo mainostaa :)

Muurahaisia tiellä ja teinejä terassilla

Heräsin aamulla ja luulin että näen unta. Mun huoneen poikki ulko-ovelle meni muurahaistie! Siinä reitin varrella oli kaksi rykelmää, jossa ne raahasi jotain muita ötököitä. Muuten se oli sellainen siisti vana jossa ne meni edestakasin. Uskomatonta, että ne oli tullu yön aikana (mä siivosin eilen, vannon!). Kuulostaa ehkä naurettavalta mutta en halunnu tappaa niin suurta määrää muurahaisia, joten lakaisin ne ulos ja suihkutin hyönteismyrkkyä ovelle, niin kun varotukseksi.

Ensi kerralla en ole enää niin kiltti!

Mun vuokraisäntä on majoittanut taloon pariksi viikoksi Sveitsin sukulaisiaan, ne on vallannut nyt näistä neljästä huoneesta kolme (mä oon siinä neljännessä). Nyt kun oon asustellu vähän aikaa yksin, tuntuu kummalliselta nähdä tuikituntemattomia ihmisiä omassa kämpässä kävelemässä, keittiön vastapäiseen huoneeseen on sijotettu teinipoika joku kuuntelee jotain rytkytystä suurella volyymilla ja alakerran vanhemmat katsoo samalla tasolla telkkaria. Yks yö heräsin siihen kun yläkerrasta kuulu metelöintiä. Menin katsomaan, ja yllättäen myös teinit oli lisääntyneet yön aikana. Sanoin että por favor meteli saa loppua nyt koska täällä on ihmisiä joiden pitää aamulla herätä aikasin töihin. 

Päätin että sen sijaan että harmistuisin ja juoksisin ympäri taloa vaientamassa lomailevia ihmisiä, yritän olla mahdollisimman vähän kotona. Onneksi kesä on tullut myös Limaan ja aurinko paistaa, joten ei ole vaikea keksiä muuta tekemistä näiksi päiviksi! Eilen oltiin kuuntelemassa Jazz Zonessa perulaisen bändin Frank Sinatra-iltaa, ihan rento meininki. Ja tänään rannalle! 

Jee, kesä!!

Ayacucho

Olimme marraskuun alussa Ayacuchossa pitämässä koulutusta paikallisille naisille. Koulutuksen aiheena oli vanhustenhoito, ja kurssi kesti 3 päivää. Osallistujia oli hurja määrä, 60 naista ja mahtui joukkoon pari miestäkin. Porukassa oli paljon henkilöitä, jotka ovat muutenkin yhteisöaktiiveja erilaisissa paikallistason yhdistyksissä ja ryhmissä.

Vähän jännitti ensimmäinen koulutus niin monelle ihmiselle! Limassa olen mukana kouluttajien ryhmässä, mutta siellä kurssit ovat yleensä max 15 osallistujalle, niissä istutaan usein ympyrässä juttelemassa, ja lapset juoksevat jatkuvasti ympärillä. Nyt oltiin isossa salissa, jossa kaikki kuuntelivat korvat höröllä ja kyselivät kovasti. Tunnelma oli siis innokas ja motivoitunut. Osallistujat olivat ihania, lähtiessä he lauloivat meille, halasivat ja kiittelivät kovasti.

Kurssin tärkein sanoma oli, että vanhukset eivät ole lapsia. Huolestuttavan monet olivat kurssin alussa toista mieltä ja puhuivat vaan siitä, miten niille pitää kaikki tuoda eteen kun ei ne enää osaa itse. Vanhukset eivät ole lapsia-fraasia toistettiin kuitenkin kurssin aikana niin monta kertaa, että se tuskin jäi kenellekään epäselväksi. Mieleen jäivät kuitenkin kaikille kolme asiaa, joita vanhusten parissa työskentelevä tarvitsee: kärsivällisyys, kunnioitus ja hyvä mieli.

Miten mitataan verenpaine

Miten mitataan kuume

Loppukoe: vain viisi 60:stä reputti, melkoinen saavutus!

Päästiin me töiden välissä vähän turisteilemaankin. Käytiin Quinuassa, joka on kylä ylhäällä vuoristossa. Siellä pampalla on käyty kuuluisa Ayacuchon taistelu, josta paikalliset ovat kovin ylpeitä. Tarinan mukaan se ratkaisi Perun itsenäisyyden.

Torimeininkiä - Local market in Quinua

Härkätaistelu-areena - Bull-fighting arena

Hypättiin pampalla heppojen selkään ja käytiin katselemassa vesiputousta. Paikalliset lapset ryntäsivät meidät nähtyään luokse ja halusivat laulaa taistelusta (aika raakaa tekstiä, pettureiden päät poikki ja lallallaa...), ja päästiin me vähän tanssimaankin. Takana Ayacuchon taistelun muistomerkki.

Tämän jälkeen oli käsitöiden vuoro. Quinua ja koko Ayacuchon alue on kuuluisia erityisesti keramiikastaan, ja pitihän niitäkin sitten ostaa kun suoraan sai itse tekijöiltä. Ja oli kyllä todella upeita! Näitä savikirkkoja oli Quinuassa lähes jokaisen talon katolla.

Niin ja näitä tuomisia löytyy myös Naistenmessuilta tällä viikolla, Katajanokan Wanhaan Satamaan siis!

Mexico City

Meksikon pääkaupunki on valtava, asukkaita on n. 20 miljoonaa. Vaikka suuri, ei kaupunki kuitenkaan tuntunut ihan jättimäiseltä vaan itseasiassa todella viihtyisältä. Lima on asukasluvultaan DF:ää (distrito federal, toinen nimitys Mexico Citylle) puolet pienempi, mutta mielestäni paljon kaoottisempi. DF on kuin joukko yksittäisiä kaupunkeja. Eniten tykkäsin Condesan kaupunginosasta, jossa oli boheemia tunnelmaa, puistikoita, pieniä katuja ja paljon katukahviloita.

Kaupungissa näkyi yleisesti se, miten elintaso on Perua korkeampi, vaikka löytyy sieltäkin varmasti myös ne kurjemmatkin alueet. Silti Limassa asuttuani hämmästystä aiheutti mm. bussilipun maksaminen suoraan kuskille eikä rahastajalle sekä se, että taksihinnat eivät ole kiinni neuvottelutaidoistasi vaan taksimittarista! Silmään pisti myös amerikkalaisketjuja joita ei etelämmässä näy, kuten esim. Wal-Mart.

Meksikon itsenäisyyspäivään oli vielä pari viikkoa, mutta juhlatunnelmaan virittäydyttiin jo ihan täysilllä. Kuvassa Plaza de Armas (Aseiden aukio), kaupungin pääaukio.

Itsenäisyyspäivän koristelut muistuttavat erehdyttävän paljon joulukoristelua, havuköynnöksiä ja kelloja joka paikassa. On kyllä hurjaa ajatella, että täällä on itsenäistytty jo lähes 200 vuotta sitten. Tosin kolonialismin vaikutukset ovat edelleen aika vahvoja...

70-luvun lopulla sähkömiehet törmäsivät Plaza de Armasin takana 8-tonniseen kivilaattaan, joka esitti atsteekkijumalaa. Aloitettiin kaivaukset, ja maan alta löytyi atsteekkien suurtemppeli. Kerrotaan, että tässä atsteekit näkivät kaktuksen ympärillä käärmeen, joka oli merkki heidän jumalaltaan perustaa sille paikalle kaupunki.

Piparkakkutalo!

Viikon reilu löytö: Condesan kaupunginosassa törmättiin Fabrica Socialiin, joka on meksikolaisia käsitöitä myyvä kauppa. Kaupan erikoisuus on se, että se ei ole yritys vaan projekti, joka tukee maaseudulla asuvien naisten yrittäjyyttä tarjoamalla heille kaupan kautta mahdollisuuden markkinoida ja myydä tuotteitaan. Tuotteissa näkyy kaikissa hintalapuissa myös tekijä, hänen osuus tuotosta, sekä tuotteen valmistukseen käytetty aika. Matkaan lähti keraaminen teepannu, joka on jo ollut kovassa käytössä.

México - Puerto Escondido

Puerto Escondido on kylä Meksikon eteläosassa, Tyynenmeren rannalla Oaxacan osavaltiossa. Paikka on todella suosittu surffareiden kesken, joita sinne tulee eri puolilta maailmaa. Itse en kuitenkaan tällä kertaa urheilulajia kokeillut, oli aallot sen näköisiä että niissä olisi vähän liian huimaa uusi harrastus aloittaa. Sää oli kovin myrskyisä, mutta onneksi rauhoittui loppua kohden. Päästiin seikkailemaan rannan lisäksi myös kilppareiden luona!

Puerto Escondido is a village in Southern Mexico at the Pacific Ocean, in the state of Oaxaca. The place is famous for its beaches, and the surfers come there from all over the world. I decided to start learning the sports some other time, since the waves were too high for amateurs..There was a storm when we arrived, though luckily the weather changed before we left. Beside the beach we got to visit the sea turtles!

Tältä näytti kun saavuttiin...This is how it looked like when we arrived

...Myrskyn jälkeen - After the storm

Mun uusi harrastus - My new hobby

Aaaaaah...

Mereneläviä meksikolaisittain - Seafood Mexican style

Mazunte (1h de Puerto Escondido)

Mazuntessa on myös pieni kosmetiikkayritys, joka on saanut tukea mm. Body Shopilta. Tuotteet ovat kaikki luonnonmukaisesti valmistettuja, ja ne tehdään suoraan paikan päällä.

There´s a small cosmetics shop in Mazunte, which has been financed by The Body Shop and other fundations. The products are all organic and they are made in the village, right next to the shop. Reeally good!

Samassa kylässä on myös kilpikonnien pelastusyksikkö sekä museo. Nähtiin siis paljon erilaisia kilppareita, varsinkin merikilpparit oli jänniä ja vaaaltavia! Siellä oli myös paljon merikilppareiden poikasia, joita haetaan rannalta kun ne kuoriutuu ja päästetään sitten veteen kun ne selviytyy omillaan. Kilpikonnan liha on edelleen paikallista herkkua, mutta kiitos Mazunten kaltaisten pelastustoimien on laji pystytty edelleen säilyttämään.

In the same village there is also a rescue place for turtles. We saw several kinds of turtles, especially the sea turtles were reaally funny and sooo huge! There were lots of young ones that are saved from the beach when they are born, and they´re brought to the ocean when they´re big enough. People still eat the turtle meat, and thanks to places like Mazunte they´ve been able to save the species.

Felipe ja merikilpikonna - Felipe and a sea turtle

Piilosilla - Playing hide and seek

Viikon reilu löytö oli Mazunten avokadoa ja aloeta sisältävä kasvovoide, paras mitä tähän mennessä olen kokeillut!

The fair product of the week is a avocado-aloe moisture cream, the best I´ve tried so far!